No nyt tämäkin maailman ihme on korkattu. Tabletti nimittäin. (On se kamalaa, kuinka tietokonekieli riistää sanoja: imurointi ei ole enää imurointia, ikonit ikoneita eikä tablettejakaan voi enää syödä.) Oikein iPadia hipelöin. Kadehtikaa mua. No halvinta mallia, mutta kuitenkin. On kiva, kun työpaikat ja jopa jotkut kirjastot tarjoavat köyhälistön kokeiltavaksi näitä uusia vehkeitä. Minä en nimittäin laittaisi 500 euroa tällaiseen leluun vaikka kuinka olisi kiva. Mutta kirjastotätinä ajattelen, että minulla pitää olla jokin suhde laitteeseen, joka ratsastaa ennen kaikkea e-kirjoilla ja niiden lataus- ja lukumahdollisuudella.
Kivaa
Applen iPad herätti sekä minussa että hiihtolomalla olleissa 6 – 14 -vuotiassa lapsissa vilpitöntä innostusta ja ensikosketus iPadiin oli mukava. Se mitä sinne on ladattu, toimi hyvin ja kosketusnäyttö uskoi sormia kuin ajatus. Minä luin Project Gutenbergistä lataamiani ikivanhoja digitaalisia kirjoja ja lapset pelasivat Angry Birdsiä, jonka ilmaisversion ICT-porukka oli ystävällisesti sinne imuroinut.
Ymmärrän hyvin paljon matkustavien innon käyttää tabletteja matkalukemisen hankitaan. Minustakin on mukava lukea dekkareita sun muuta ajanvietettä, mutta en millään tykkää kerätä niitä pölyttymään kirjahyllyyni: kerran luettuun Liza Marklundiin ei ole syytä palata enää koskaan tässä elämässä. Siksi suhtaudun myönteisesti e-kirjoihin. Ja siksi, että yli 30 vuotta kirjastossa kirjoja katselleena en pidä niitä (enää) statussymboleina, joilla vuorataan oma asunto lukeneisuuden merkiksi.
Kirjojen lukeminen sujui iPadilla oikein mutkattomasti. Sivujen vaihto ja selaaminen, fonttikoon ja valaistuksen muuttaminen ja kirjanmerkkien ja muistiinpanojen teko oli helppoa.
Vähemmän kivaa
Hyvä petikaveri laite ei ole. Nykyiset versiot ovat vielä niin painavia, että tällainen hento kukkanen kuin minä ei jaksa pitää laitetta kauan käsissä makuuasennossa. En pitänyt näyttöä silmiä rasittavana, mutta kollega kertoi, että e-kirjojen lukulaitteen sähköinen muste on silmille paljon miellyttävämpi. Ja tällaisen kokemuksen jälkeen iPadin “tietokonenäyttömäisyys” alkaa häiritä. Pitänee seuraavaksi kaapata jostain e-kirjan lukulaite koekäyttöön…
Kirjan lataaminen onnistui nanosekunnissa, mutta yhtäkään peliä en saanut imuroitua. ICT-väki kertoi, että minun oma rekisteröitymiseni Applen järjestelmään ei anna oikeuksia pelien lataamiseen iPadiin, johon on talletettu laitteen omistajan omat käyttäjätunnukset. iPad ei siten ole missään nimessä hyvä lainalaite.
Eniten iPadissa minua alkoi epäilyttää sen sidonnaisuus Apple-ympäristöön. Varsinkin ICT-asiantuntijoiden kanssa keskuskusteltaessa selkesi, että iPadin hankinnan jälkeen pitäisi kaikki muutkin laitteet, jotka ovat tekemisissä sen kanssa, olla Applen tuotteita. Ajatuskin sellaisesta tyhjentää pankkitilini – joten se siitä hankinnasta sitten.
Lisäksi minua suuresti ihmetytti, ettei latauslaitteen mukana tullutta usb-liitintä voi liittää mihin tahansa tietokoneeseen ja ladata sitä kautta tavaraa iPadiin. Tällainen toiminto onnistuu kuulemma vain yhden merkityn koneen kautta! Reissussa ollessa Internet-yhteyden iPadiin saa siis vain langattoman verkon kautta. Ja siellä missä me olimme hiihtolomalla, löytyi langattomia verkkoja vähemmän kuin pyörätuoli-invalideja laskettelurinteestä.
Yhteenvetona voi siis sanoa, että ihastuksen lisäksi ilmassa oli hämmennystä, kun seikkailimme omenamaan ihmeen kanssa Lapissa. Kaikkeen ei iPadkään taivu. Sen on todennut tämän videoklipin tekijäkin:
….
Mutta muuten reissu oli kiva. Kiitos siitä matkakavereille ja Pekalle. Mutta ennen kaikkea Ömpölle ja Lealle – auton ja langattoman verkon haltijoille!
…
